Lavakarisma - stage presence

Jäin miettimään sitä, kun muutaman kilpailijan kohdalla Pole Artissa tuomarit kehuivat heidän lavakarismaansa (stage presence, en tiedä onko tuo hyvä suomennos). Onko se asia, jota henkilöllä vain joko on tai ei ole, vai voiko sitä opetella/harjoitella? Tämä ei tietenkään liity pelkästään tankoiluun, vaan muuhunkin esittävään taiteeseen.

Mä uskon ja toivon että sitä voi myös opetella. Uskon myös että se korreloi aika vahvasti sen kanssa kuinka paljon jännittää ja kuinka hyvin mahdollisen jännityksensä pystyy hallitsemaan ja peittämään, eli kuinka hyvin sananmukaisesti pystyy oikeasti olemaan esityksessään läsnä.

Mulla tuli kans heti ekana mieleen sellanen läsnäolon tuntu. Että esiintyjä ei ole vain siellä omassa pikku kuplassaan tekemässä temppuja ym vaan todella läsnä, saaden ihmiset tuntemaan jotain. Uskoisin kans että sitä voi opetella. Keskittymään jännittämisen sijasta siihen mitä on tekemässä.

Niin, ja sitten on sekin, että kaikkia ei vain yksinkertaisesti ole tarkoitettu lavalle. Ajatellen nyt vaikka teatteria: Joillakin näytteleminen on luissa ja ytimissä ja joistakin ei siihen vain ole - karu totuus. Toki näyttelemisessä kuten muussakin pystyy tekemään harjoittelulla itsestään aina paremman ja paremman, mutta tietty lähtökohta siinäkin
Tämähän ei liity toki tankoiluun, mutta koska kummassakin on kyse kuitenkin esiintymisestä, niin oli pakko avata tämä pikkuruinen suuni

Hyenna kirjoitti:

Niin, ja sitten on sekin, että kaikkia ei vain yksinkertaisesti ole tarkoitettu lavalle. Ajatellen nyt vaikka teatteria: Joillakin näytteleminen on luissa ja ytimissä ja joistakin ei siihen vain ole - karu totuus.

No tätä juuri tarkoitan! Olen muutaman kerran törmännyt ihmiseen, josta vaan ei saa silmiään irti, vaikka hän ei lavalla tekisi mitään hirveän erikoista. Tai ihan arkielämässäkin toiset ihmiset ovat luonnostaan karismaattisempia kuin toiset. Itsevarmuudella on varmaan paljon tekemistä asian kanssa (vai onko?), mutta se ei missään nimessä ole kaikki kaikessa.

Ainakin teatteriin liittyen itsevarmuudella on aika suuri merkitys Jos epäröit esimerkiksi vuorosanojasi, se näkyy yleisöön. Kun lavalle astelee, täytyy päättää, että kaikki menee nyt nappiin ja jos ei menekään niin so what, sitten sovelletaan (sekin on osa sitä itsevarmuutta ).

Nelle on mun mielestä loistava esimerkki siitä että on sitä luontaista karismaa.
Mä en ainakaan saa silmiäni siitä írti kun esiintyy. ( tääkin nyt taas vaan mun mielipide)

Ja jos sitä aattelee, niin olihan sekin Charlien kanssa tavallaan oman kuplansa sisällä, mutta silti se
touhu vaan veti puoleensa magneetin lailla.

Varmaan se varmuuskin siitä, että mitä tekee ja tietää tekevänsä sen hyvin vaikuttaa aivan älyttömästi.


( sori toisen topicin vaahtoamiset, oon tänään vähän herkällä tuulella mutta vedin piikit takaisin sisään)

miusta kans itsevarmuus on tässä tosi merkittävässä osassa. se, että näyttää siltä et kuuluu lavalle on karismaattista. ja ainakin jännittämisestä on mahollista opetella pois! kannattaa myös opetella heittäytymään (myös fyysisesti) kun se ei monellakaan tuu luonnostaan. jos on pahasti lukossa ni vaik pari modernin tanssin tuntia voi tehä hyvää
oon aina vierastanut näyttelemistä mut pari vuotta sitten tuli sitäkin kokeiltua ja yllätyin kui hyvin se loppupeleissä luonnistu. alkuun oli vaikee päästä irti omasta kuoresta mut pikkuhiljaa aloin tavottamaan roolihenkilönki tunteita. ja ihan samalla tavalla miusta jokanen tanssi(esitys) on jonkinlainen roolisuoritus eikä vaan sitä et tekee liikkeitä toistensa perään.

ite kiinnitän huomiota ja arvostan esiintyjässä myös tietynlaista nöyryyttä. toiset voi olla miten karismaattisia hyvänsä mut jos se on hyökkäävää ja liian itseriittoista niin sit menee maku. miusta pitää esiintyä yleisöä varten eikä yleisölle. sama asia siis mistä joku sano et ei oo vaan omassa kuplassaan

Karisma on mielestäni jotenkin maaginen käsite, sillä sitä on niin montaa eri laatua. Esimerkiksi valokuvauksellisuus on hyvä esimerkki - monet aivan tavallisenoloiset ihmiset muuttuvat kuvissa (ilman sitä airbrushia...) intensiivisiksi ja voimakkaiksi, ikään kuin heillä olisi jokin salaisuus, jonka kertovat vain kuvalle. Toisaalta jotkut ottavat liikkeen ja äänen haltuun, saavat tuotua ympärilleen mieletöntä energiaa ja ideoita, mutta kuvassa eivät näytä oikein miltään mitä ovat livenä. Listaa voisi jatkaa loputtomiin...

Uskon että lavakarisma on osaksi salaperäisyyttä, osaksi itsevarmuutta, osaksi flowta ja osaksi voimakasta halua ilmaista ja kertoa jotakin. Joitakin näistä jutuista voi varmasti harjoitella, mutta en usko että karismaa itsessään voisi lähteä tekemään tyhjästä. Pidän sitä synnynnäisenä lahjakkuutena esiintymisessä.


Tai jotain. Tulipas perusteellinen teksti.

Ishtar kirjoitti:

Nelle on mun mielestä loistava esimerkki siitä että on sitä luontaista karismaa.
Mä en ainakaan saa silmiäni siitä írti kun esiintyy.

Täysin samaa mieltä! Voitteko muuten uskoa, että Nelle esiintyi vasta toista kertaa elämässään julkisesti, kerran aiemmin on jossain koe-esiintymisessä julkisesti tankoillut...!

Ja maimiaun heittäytyminen on tärkeä elementti hyvälle esiintymiselle (Astan Dirty Diana hyvä esimerkki tästä ). Se on ainakin mulle ihan järkyttävän vaikeaa...

maimiau kirjoitti:

alkuun oli vaikee päästä irti omasta kuoresta mut pikkuhiljaa aloin tavottamaan roolihenkilönki tunteita.

Tiedän tasan mitä tarkoitat. Meidän ohjaaja huutaa aina pää punaisena, että "NYT ESTOT POIS"
Lapsilla on paljon helpompaa heittäytyä ja eläytyä siihen mitä he tekevät. He eivät häpeile, toisin kuin aikuiset ja sitä kutsutaan juurikin estoksi . Ei heittäydytä rooliin vaan mietitään, miltä minä nyt näytän, mitä yleisö ajattelee, muistanko replat jne. Tuollaiset ajatukset hus roskiin !!!! Ja tähän taas liitettäköön sana: Itsevarmuus

No mä olen ainakin kantapään kautta opetellut esiintymistä, estottomuutta ja uskaliaisuutta. Oon ollut todella sellainen mielellään varjoissa istuva, mutta sitten päätin että nyt haluan tehdä tämän ja onneksi tein. Ensimmäistä esitystä tietysti piti jännittää viikko tolkulla, mutta ennen esitystä sitten oli pakko vain lopettaa ajatteleminen ja vaan antaa mennä, syteen tai saveen.

Nykyään esiintyminen toki vielä jännittää, mutta hallitsen jo sen jonkin verran (ainakin ranteisiin saakka, sormenpäät ei sitten tottelekaan vaan tärisee vimmatusti aina kun pääsen lavalle). Karismaa ei voi opetella, sitä on tai ei ole, I think. Mulla sitä ei ole, mutta läsnäololla yritän paikata puutteita. Ja aina mennään yleisön ehdoilla, yleisöä on pakko kuunnella. Esiintyessä katsekontaktia yleisöön, hymy tekee ihmeitä ym.

Yhtenä kikkana myös "jos vuori ei tule Ahmedin luo niin Ahmed menee vuoren luo", vai miten se nyt meni.. Eli jos yleisö on vaikeesti lämpenevä, pysyttelee kaukana ym, niin sitten hyppään lavalta ja meen yleisön luo. Se nyt ei useimmiten ole sovellettavissa tankoiluun, mutta yleisesti ylpeys (mutta ei ylpistyminen), usko siihen mitä tekee ja että on siinä hyvä. Se että nyt on minun vuoro loistaa ja kaikki muutkin haluavat että onnistun! Tuskin kukaan haluaa että joku tippuu päälleen..

^ Totta. Ja kyllähän sitä itsekin tietää, kun on yleisössä, että vaivaantunut olohan siitä tulee jos näkee että esiintyjä ei tiedä mitä on tekemässä. Minä koitan ajatella niin, että käyttäydyn lavalla niin kuin haluaisin itse nähdä katsojana jonkun esiintyjän käyttäytyvän (eli perus: Tee toisille niin kuin haluaisit itsellesi tehtävän). On siis hyvä asettua katsojan paikalle.
(Vitsit että tuli sekavaa tekstiä..)

Ihan selkeetä tekstiähän tuo oli!

Sellanen vinkki tuli vielä mieleen, että esiintyessä ei voi liioitella. (Tai no ehkä näytellessä, tyyliin Salkkarit) mutta siis jos ajattelet liikehtiessäsi että "tää näyttää nyt hyvältä", todennäköisesti siitä näkyy/tuntuu vain murto-osa yleisöön. Kaikki liikkeet, kasvojen eleet (erityisesti), vartalon liikkeet muun liikkeen jatkona on vaan tehtävä tuhat kertaa isommin kuin tuntuis järkevältä, koska se ei muuten yksinkertaisesti näy ja välity yleisöön. Tuntuu aina itse teossa todella yliampuvalta, mutta sitä massiivisemmalta se vaan näyttää. Esiintyessä tuskin voi vetää överiksi.

itsehän oon niin onnellisessa asemassa että pienestä asti on joutunut esiintymään erinäisillä lavoilla, melko isoillakin, lähinnä tanssin takia ja siinä on kyllä oppinut yhtä sun toista..
ja siis ilmeisesti mulla on sitä "luontaista" lavakarismaa, ainaki niin mulle on sanottu joskus..
en vaan osaa mieltää sitä luontaiseksi koska oon tosiaan ekan kerran "joutunu" jo 3-vuotiaana lavalle, eli kaipa se on elämän tuomaa kokemusta
mun mielestä toi cherrien vinkki on niin olennainen..
jos arkielämässä heität hymyn, se näkyy tosiaan niille ketkä siinä lähellä on, mutta se sama hymy ei mitenkään ylety yhdenkään teatterin takariville ellei sitä liioittele kunnolla ja hymyile koko keholla...

kyllä mua itseäni henkilökohtaisesti häiritsee missä tahansa tanssissa jos se näyttää enemmän suoritukselta kuin eläytymiseltä...
sitä mä oon jääny kaipaamaan tosi monissa tankokoreografioissa..
joo, ihmiset on todella taitavia ja osaa temput erittäin hyvin, mut sitten ku siinä on kymmenen yhtä hyvää mimmiä peräkkäin ja vaan yksi oikeesti eläytyy, se jää ehdottomasti mieleen..
mulla on sellanen ongelma et jos tehdään vaikka porukalla jotain koreografiaa enkä mä tiedä mikä mun pitäis olla ja mistä syystä mä teen jotain tiettyä liikettä, on todella vaikeeta oppia koko asiaa koska mä koko ajan vaan kelaan että "MIKÄ MÄ OLEN"...
että puolensa ja puolensa....
voi olla että meni vähän asian vierestä mut toisaalta kommentoin vähän edellisiä
tää on niin mielenkiintonen aihe että oli pakko sanoa jotain

Mutkin on baletin tiimoilta lykätty lavalle ekan kerran 3-vuotiaana, mutta musta tuntuu että siinä kasvoi vain mun kammo esiintymistä kohtaan ... Ihan totta tuo Wilmiina että eläytyminen on se joka kalkkiviivoilla karsii jyvät akanoista jos teknisesti kaikki on yhtä taitavia.

voi eih:(
inhottavaa jos siitä tulee kammo esiintymiseen...
mulla sen sijaan kävi vähän eri päin, ei meinannu lasta saada pois enää lavalta ku kiinnosti vähän liikaaki
eipä se mikskään oo muuttunu, pakko saada esiintyä vaikka se jännittää aina ihan yhtä paljon
mutta tosiaan, mikä tosta aikasemmasta tais jäädä vielä pois oli tosiaan se että kyllä mun mielestä sellasen lavakarisman voi jossain määrin opetella..
kyllä siinä voi vuosia mennä mut ei mitenkään mahdotonta

Ja miettikääpä.. se tunne kun menet lavalle, teet suorituksen ja kuulet kuinka yleisö on tyytyväinen ja taputtaa voisiko enää ihampaa tunnetta olla. Se on yksi mahtavimmista tunteista. Joskus, kun joku juttu on mennyt ihan nappiin lavalla ja sen on tuntenut itsekin ja siitä on saanut kirjaimellisesti raikuvat ablodit, OIH! Ei voi muuta sanoa kuin että se on se esiintymisen suola